tiistai 27. kesäkuuta 2017

Swissmanin jännittävät käänteet Sveitsissä


Juhannuslauantaina osallistuin kolmen hengen tiimini kanssa Sveitsin Alpeilla pidettävään Swissman-xtreme triathloniin. Kyseessä oli ns. täydenmatkan triathlon jossa reitin kokonaispituus on 226 kilometriä. (3,8km uintia, 180 km pyöräilyä ja 42 km juoksua).  Reitillä on runsaasti korkeuseroja, joten olin harjoitellut paljon ylämäkien pyöräilemistä treinerillä ja juoksumatolla jyrkkien ylämäkien juoksemista ja kävelyä 15% nousuissa.



Lensimme Tampereelta Riikan kautta Milanoon, josta vuokrasimme auton Sveitsin Asconaan päästäksemme. Kisassa oli ideana, että kullakin osallistujalla on oma tiimi huoltaen kilpailijaa auton kanssa reitin varrella. Autoon oli mahduttava neljä ihmistä, pyörä, ja kaikkien varusteet. Saimme kaiken mahtumaan, mutta ylimääräistä tilaa ei juuri jäänyt. Kisan aikana tietysti paikalleni saattoi lastata muuta tavaraa. Koska kyseessä oli lähtöpaikasta yli 200 km päähän päättyvä kisa, kaikki matkatavarat ja laukut täytyi raahata mukana koko ajan.


Minun tiimiiini kuului kuljettajamieheni Juha Ranta-Ojala ja ystäväpariskunta Maria ja Markku Ihonen. Markku oli lupautunut seurakseni koko maraton-osuudelle, mikä ei häneltä ultramatkojakin juosseena kokeneena maratoonarina vaatinut juurikaan erityistä harjoittelua. Maria oli kartturina kuljettajamiehelleni ja huolehti varusteista sekä ruoka-ja juomahuollosta. Meille kaikille oli uutta tällaiseen tapahtumaan osallistuminen, missä huoltotiimi on olennaisena osana kisasuoritusta. Tiimini oli innostunut ja jaksoi rohkaista minua kaikissa käänteissä. Kisa-infossa edellisenä päivänä sain aiemmin kisaan osallistuneilta urheilijoilta hyviä neuvoja tiimiäni varten: kisasta tulee äärimmäisen raskas myös tiimiläisille, ja heidän on syytä varata itselleen yhtä paljon syötävää ja juotavaa, kuin urheilijallekin. (Kuljettajalle kertyikin autolla ajoa klo 03:sta seuraavan vuorokauden puolelle yhteen saakka=22h) Niinpä ostimme syötävää ja polttoainetta trangiaan ruoan laittamiseksi vuorilla. Löysin myös nopeasti letkusta täytettäviä vesi-ilmapalloja, joilla kehon viilentäminen tapahtuisi helposti pallot rikkomalla. Varustetta oli runsaasti, ja auto täyttyi pussukoista ja pulloista.

Kisa-aamuna nousimme kaikki aamupalalle 02:30, ja syötävä oli, maistui tai ei. Itse hermoilin hieman edessä olevan vuoristoisen reitin haasteita ja pyörän kestämistä, koska tiesin että tulossa olisi myös mukulakiviosuuksia, mitä eivät ole triathlonpyörällä kovinkaan kivoja ajettavia. Hotellimme ei kelpuuttanutkaan korttimaksuja, mikä vähän harmitti ja häiritsi keskittymistä.  (Onneksi tiimillä oli aikaa selvitellä maksuasioita, kun olivat saaneet minut laivaan.) Valmistelin T1 vaihtopaikan pyörineen ja varusteineen valmiiksi, ja kävelimme noin kilometrin päähän laivasatamaan. Klo 4:00 meidät kilpailijat lastattiin laivaan, joka ajoi Brissagon saarille neljän kilometrin päähän rannasta.  Laivassa juttelimme edessä olevasta kisasta kahden muun suomalaiskilpailijan kanssa kotoisasti suomen kielellä. Sain myös juotavaa, jonka olin itse jättänyt rannalle. Yleensä märkäpuvussa ei viitsi kovinkaan kauaa odotella, tai tulee kuuma. Olin päätynyt laittamaan kompressioshortit ja aurinkosuojapaidan jo märkäpuvun alle, joskaan märkäpuvun yläosaa en vetänyt päälle kuin vasta vähän ennen veteen menemistä.


T1 vaihdon valmistelua aamulla
Uinti sujui suoraviivaisesti kohti rannalla keltaisena vilkkuvaa valoa. Vedenlämpö olikin yllättäen helteiden jälkeen lähes 22 astetta, mikä tuntui tosi lämpimältä. Tein uuden uintiennätykseni uiden 3,8 km (4,1 GPS:n mukaan) tasan 70 minuuttiin. Vananjanlinnan kisoista ostamani uudet uimalasit toimivat hyvin, eikä minulle tyypillistä toisen lasin vuotamista tapahtunut. Linssit pysyivät myös huurustumatta koko uinnin ajan. Vaihdossa en pitänyt mitään kiirettä, koska tämän triathlonin aikana ajalla ei ole juurikaan merkitystä. Kilpailijoiden aikoja ei mitata tai vertailla, vaan kokonaissuoritus ja loppuun suorittaminen on tärkeintä. Toki osuuksille oli annettu cut-off ajat, joiden sisällä tarkastuspisteeltä tuli edetä seuraaville osuuksille. Olin laatinut tiimilleni taulukon, joka perustui siihen että ehtisin sovituille huoltopisteille reilusti ennen noita aikoja. 

Pyörällä meno tuntui aluksi sangen kevyeltä. Alkuosuus oli tasaista ja helppoa. Huomasin kuitenkin, että satulani kiinnitys oli jäänyt liian löysälle, ja istuin laskeutui liikkuessani. Kun kisassa ei kerran ajalla ollut merkitystä, päätin pysähtyä korjaaman asian ennen ylämäkiosuuksien alkamista. Huoltotiimini osui juuri kohdalle ja satula saatiin nopeasti säädettyä kuntoon. Joka tauolla otin myös liivini juomasäiliöön juotavaa. Ilman lämpötila oli reitin matalilla osuuksilla reilusti yli 25 astetta ja nestettä täytyi nauttia runsaasti. Lisäksi minulla oli liivin etuosassa pari energiageelipussukkaa, jotta energiaa olisi helppo nauttia pyörällä säännöllisesti. Tiukkaan vetämissäni kisoissa energiankulutukseni on yli 600kcal/tunnissa, eikä vajetta energian saannissa juurikaan saisi muodostua. Jossain vaiheessa pitkää kisaa energiageeli kuitenkin  "alkaa tökkimään", ja sen nauttimiseen vaaditaan tahdonvoimaa.


Noin viidenkymmenen kilometrin kohdalla Faidossa pidimme huoltotiimin kanssa pienen tauon. Jyrkimmät ylämäet  olivat alkamassa maltillisen 300 nousumetrin ollessa jo kiivettynä. Lämpötila oli kuuma ja tarvitsin lisää hankauksen-estovoidetta haaroihin hiertymien välttämiseksi. Vesi-ilmapallot olivat loistava keksintö ja tiimini huvittelikin rikkomalla niitä vaatteilleni ja päähäni. Tiimistäni yksi seisoi tienvarressa heijastinliivi päällään, jotta varmasti huomaan huoltoni sijainnin. Tiimilleni punaiset kompressiosäärystimeni osoittautuivat tärkeäksi huomion herättäjäksi, jolla he erottivat minun lähestymiseni muista kilpailijoista. 



75 km pyöräilyn kohdalla Airolossa oli taas tauko tarpeen. Huolimatta onnistuneesta talviharjoittelusta pyörätreinerillä, jalkojen lihakset osoittivat jo kiristymisen merkkejä kiipeämisestä. Kymmenen minuutin pysähdys 1500m korkeudessa oli tarpeen voimien keräämiseksi loppunousuun. San Gottardon nousu kesti lähes 40 kilometria  2100metriin saakka. Huipulla pyöräilyosuus oli matkan puolesta kuitenkin puolessa välissä. Koska ajoin reittiä ensimmäistä kertaa, minulla ei ollut aavistustakaan montako serpentiinin mutkaa vielä edessä olisi. Kymmenisen kilometriä ennen huippua nousu muuttui vielä raskaammaksi koska tien asfaltointi vaihtui hitaaksi mukulakiveykseksi. Yritin epätoivoisesti ajaa jopa reunan tasaista sadevesikourua pitkin, mutta siinä taas uran leveys ei meinannut riittää. Serpentiinitiet tuntuivat houkuttelevan paikallisia motoristeja ja "James Bondeja" avo-autoillaan melkoiseen hurjasteluun. Useita vaaratilanteita aiheutui heistä kun kisareitti oli tavalliselle liikenteelle avoimena. GPS:ni hukkasi välillä  yhteyden satelliittiin, joten en tiennyt tarkkaan paljonko huipulle olisi matkaa. Olin jo uupunut ja jaloissa tuntui ensimmäisiä kramppien merkkejä ja odotin hartaasti joka mutkan takaa huippua näkyväksi. Kysyin eräältä kannustajalta matkaa huoltopisteelle, enkä ollut uskoa korviani kuullessani että olin vielä 8 kilometrin päässä Gotthardpassin huipulta.


Taisteltuani itseni autolle, minut käärittiin torkkupeittoon ja nostin jalat ylöspäin, päässä huippasi ja olo oli ällöttävä. Pidin 20 minuutin tauon, mutta totesin että matkaa olisi jatkettava ennen kuin kylmä iskisi enkä pääsisi enää liikkeelle. Puin lämmintä vaatetta alamäkiosuudelle, mikä olikin todella hurjaa laskemista. Autot etenivät serpentiinitiellä huomattavasti meitä kilpailijoita hitaammin. Pääsinkin poikkeuksellisesti ohittamaan joitakin mutkissa letkaan juuttuneita autoja oikealta puolelta tien reunaa pitkin. 

Markku latautui maratoniin huikeissa Furkan maisemissa
Tajusin että huoltoautoni ei mitenkään ehdi edelleni, vaan minun on kuljetettava ylimääräisiä lämpimiä vaatteita mukanani tasainen osuus ennen seuraava nousua. Kun huoltoautoni lopulta saavutti minut, luovutin vaatteita heille, sain hedelmiä ja vesi-ilmapalloja. Taistelin itseni Furkapassin huipulle, joskin vesi loppui matkalla ja olo oli uupunut. Huipulla pidimme 20 minuutin tauon ja energiavarastojani täydennettiin.  Tiimini ei informoinut minua myöhemmällä tieosuudella tapahtuneesta onnettomuudesta, koska he halusivat minun keskittyvän omaan suoritukseeni. Furkapassin huipulla huoltotiimini ehti itsekin syömään ja lepäämään. Ilma 2400 metrissä oli viileää ja raikasta.


Viimeinen pyöräilyn nousu Grimsellpassin huipulle oli tuskallista. Jalat kramppailivat ja jouduin taluttamaan välillä. Kilpailijoita oli enää harvakseltaan ja henkisesti oli masentavaa tajuta että jalkojen lihasvoimaa ei ollut enää nimeksikään jäljellä. Reilun 9 tunnin pyöräosuuden jälkeen kuitenkin olin vihdoinkin kolmannella huipulla valmiina viimeiseen 40 kilometrin alamäkiosuuteen. Siinä jalat ehtisivät palautua ennen maratonin alkua Brientzistä. 

Reittimuutos pakkaamisineen harmitti 
Hupulla meidät kilpailijat kuitenkin tyrmättiin tiedolla, että reitillä tapahtuneiden ulkopuolisten osapuolten ajamien vakavien onnettomuuksien takia tieosuus olisi suljettuna, ja meidän täytyisi siirtyä kiertotietä autolla Brientziin. (Pyöräilijä ja moottoripyörä olivat kolaroineet minkä seurauksena toinenkin moottoripyöräilijä oli ajanut seinämään.) Siirtymäosuuteen autolla kuluisi liikenteestä riippuen kahdesta kolmeen tuntiin. Autoon mahtuakseni minun oli pakattava pyörä lentolaukkuun ja tiimin kasailtava muutenkin varusteita. 

Koko ajan kello tikitti seuraavaan cut-off aikaan hurjaa vauhtia. Autossa toki jalat saivat hieman palautua, mutta useat tietyöt hidastivat siirtymisen lähes kolmeen tuntiin. Breintzissä meidät käännytettiin edelleen kohti Iseltwaldia, koska muutoin emme ehtisi juosta osuutta autoiluun kuluneen ajan takia. 

Minua suututti, ärsytti ja huoletti ehtisimmekö siltikään juosta ajoissa ennen cut-offeja. Juoksu lähti kuitenkin reippaasti liikkeelle ja Markku osoittautui loistavaksi tsemppariksi. Hänen jutellessaan ja tehdessään huomioita häikäisevän kauniista maisemista iloisesti, huomioni kiinnittyi muuhun kuin omaan väsymykseeni. Mihinkään ei sattunut juostessa, energiageeliäkin sai vielä hyvin niellyksi, sää oli lämmin mutta ei silti liian kuuma. Juoksimme alkumatkan tasaisesti 6:15-6:30 kilometrivauhtia. Välillä kastelimme polun varren vesilähteissä lakkejamme, ja viilensimme siten oloamme.  Huoltotiimin kaksi muuta jäsentä hoitivat hotellikirjaukset ja meidän vuoristopakkauksemme Grindellwalliin missä cut off-aika olisi klo 22. Laskimme koko ajan Markun kanssa nopeuttamme, ehtisimmekö siihen ajoissa. Juoksureitti noudatti suurelta osin Jungfrau-maratonin maisemia ja tunnelma oli tyytyväinen, koska vaikeuksienkin jälkeen olimme silti vielä kisassa mukana. Minulla olisi mennyt puuttuvaan alamäkipyörä osuuteen reilun tunnin verrran, mutta nyt olimme autoilleet kiertävää osuutta kolmisen tuntia. 
Burglauenenin huoltopisteellä meidät ohjattiin järjestäjän pikkubussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät suoraan Grindelwaldiin, jotta ehtisimme sinne ennen klo 22 cut-offia. Emme vastustelleet, vaan helpotuimme, koska silloin meillä olisi tarvittavasti aikaa loppunousua varten. Tämän triathlonin maratonosuus siis osaltamme leikattiin 26 kilometriin. Toki näissä olosuhteissa ja jyrkkyyksillä siinäkin oli tekemistä. 

Grindelwallissa varusteemme tarkistettiin eikä kukaan kilpailijoista saanut edetä reitillä yksin, vaan jokaisen huoltotiimistä oli oltava saattaja viimeiselle 8 kilometrille. Reput tarkistettiin ja merkittiin hyväksytyiksi. Mukana oli oltava pipo ja hanskat, takki, housut, otsalamppu, juotavaa ja energiaa sekä avaruuslakana (folio joka pitää tarvittaessa loukkaantuneen lämpimänä). Jatkoimme Markun kanssa matkaa. Nousu oli jyrkkää ja tuntui pohkeissa. Ohut ilmanala yhdistettynä päivänmittaiseen kokonaisvaltaiseen uupumukseen sai kyllä puuskuttamaan. Jyrkimmissä nousuissa Markku piti kädestä ja pienestäkin nojaamisesta/vetämisestä  sai kummasti apua jalkojen liikuttelemiseen ylöspäin. Välillä hölkkäsimmekin tasaisempia kohtia muutaman askeleen juoksun kummasti palauttaessa hapottavaa ylämäkikävelyäkin. Huilaustaukoja oli pakko pitää, vaikka klo 24 maalin sulkeutuminen väijyikin jo uhkakuvana edessämme. Loppunousun puolessa välissä noin 4 km ennen maalia oli viimeinen tarkistuspiste. Siellä kuulimme että kaikki jotka päästettiin siitä eteenpäin odotettaisiin maaliin. Helpotti tietää että päivän aherrus palkittaisiin, eikä meidän tarvitsisi kiirehtiä vauhtiamme. Markulla nousu sujui helposti, vaikka tukikin minua kädestä pitäen jyrkimmissä kohdissa. Tasapainoaisti alkoi hieman heittämään, ja alusta oli aika epätasaista. Kokeilin jopa takaperinkävelyä, jotta pohkeiden venytys helpottaisi. 


Polku nousi lehmien laitumien välissä, ja eläinten tunnelmallinen kellojen kalkatus saatteli pimeässä etenevää jyrkkää taivaltamme. Otsalamppujen loisteesta saatoimme päätellä, ettemme olleet edes viimeisiä reitillä liikkuvia, vaan väkeä oli vielä tulossa perässämmekin. Puolisomme ajelivat junalla huipulle, josta kuuluva kannustajien iloinen mekastus kuului ja näkyi huipun pimeydestä houkuttelevana. Ylitimme maaliviivan 00:02 ja suorituksemme hyväksyttiin. Tässä kisassa huoltotiimi osoittautui korvaamattomaksi. Maisemiltaan aivan huikea kisa ja käänteiltäänkin poikkeuksellinen. 


Seuraavana päivänä kaikki triathlonistit tiimeineen kokoontuivat huipulle, jossa puetttiin finisher- ja supporterpaidat päälle ja kuunneltiin alppitorvien soittoa. Joukkoa hiljensi hieman tieto reitillä sattuneen onnettomuuden vaatimasta naispyöräilijän kuolemasta, motoristien tilan ollessa vielä epävarma, eikä järjestäjillä ollut lupaa informoida sen tarkemmin. Vaikka kyseessä ei ollutkaan kilpailussa mukana olleet, jokainen oli nähnyt muun liikenteen piittaamattomuuden aiheuttamia vaaratilanteita joko huoltoautossa tai kilpailijoina. Itse olin tyytyväinen siihen että tiukille menneestä ajasta huolimatta selvisin kisan läpi ja vointikin oli mitä mainioin jo seuraavana päivänä. Seikkailu oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, ja suosittelen innokkaille juoksijoille vastaavaan tapahtumaan osallistumista triathlonistin "sherpana". Maratonosuus sujui hyvin kun oli seuraa, joka varmisti perillepääsyn. Kiitos upea tiimini: Juha, Markku ja Maria, sekä sponsorini C.P.E.Productions sekä RadioDei. 

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Finntriathlon Tahkon festivaali tyypillisessä Suomalaisessa kesäsäässä

Kauden päätöskisani Tahkon finntriathlonin täysmatkalla, sujui vaihtelevassa säässä. Aamu oli ihanan tyyni, ja uintiosuus Tahkolahdella sujui ilman minkäänlaisia aaltoja. Ruuhkiä lähdössä ei muodostunut kun noin 200 täysmatkalaista levittäytyi leveään uintirintamaan ja ensimmäiselle kääntöpoijulle oli reilusti matkaa, joukon ehtiessä hajota ennen sitä. Kiersimme kaksi kierrosta ja rantautuminen tapahtui eri paikasta kuin lähtö. Toisella uintikierroksella sain "takiaisen" perääni; olen hyvä suunnistamaan suoraan poijua kohti, joten joku kosketti joka käsivedolla varpaitani peesaten perässäni. Siinä ei ole mitään kiellettyä, mutta itseäni alkoi ärsyttää moinen varpaiden kutittelu. Olisi tehnyt peesaamisen ilman koskettelua. Pysäytin ja ärjäisin hänelle, että valitsisi oman uintilijan hiplaamatta varpaitani koko ajan. Mies lähtikin uimaan sen jälkeen omaa linjaansa. Uin pari minuuttia viimevuotista reippaammin rantautuen 1:13:16.
Sain käyttööni Joroisten kisan jälkeen ystävältäni hienon hiilikuituisen umpikiekon, mutta säätiedotteen luvattua sadekuuroja, päätin ajaa vanhalla kevyemmällä kiekollani. Reitti oli viimevuodesta tuttu, kumpuilevaa ja sopivasti nousuja ja laskuja  sisältävää. Pyöräilytehoni eivät ole olleet tänä kesänä viimevuotisella tasolla. Pitkiä treenejä on ollut aivan liian vähän, ja nekin aika kevyitä tehoiltaan. Tiesin jo että viimevuotiseen vauhtiin ei kannata yrittää, tai toistan Joroisten virheeni, ajamalla pyöräillesä itseltäni jalat alta, mikä kostautuisi juoksuosuudella. Nyt ajoin säästellen ja jalat olivat hyvävoimaiset ilman tärinöitä loppuun saaka. Tehot vain olivat aika vähäiset. Pyöräilyaikanai jäi yli kuuden tunnin. Sadekuuroja tuli jokaisella neljästä kierroksesta. Onneksi olin laittanut aurinkosuojapuseron jo märkäpuvun alle: selvisin ilman hiertymää niskassa märkäpuvusta ja jätin paidan suojaksi pyöräilyosuudelle päälleni. Se olikin tarpeen, kun ajoittain sateen kasteltua läpimäräksi, meinasi tulla hieman  kylmä.
T2 vaihdossa päätin käydä vessassa. Yli puoli litraa energiageeliä pyöräosuudella, ja 3 litraa vettä, alkoivat hieman tuntua rakossa. Minun tuurillani huomasin bajamajassa kuukautistenkin alkaneen juuri sopivasti kisapäivänä. Juokseminen ei tuntunut pahalta, kuten Joroisilla, mutta vauhtini oli kyllä todella hidasta koko matkan. Sää vaihteli pilvisestä aurinkoiseen ja juuri 2 km ennen maalia alkoi hurja kaatosade. Pisarat tuntuivat melkein rakeilta. Onneksi matkaa ei ollut enää paljon jäljellä. Maalissa olin ajassa 12:46:17, mikä oli tunti kymmenen minuuttia viimevuotista hitaampi. Sää tietenkin selittää osansa, mutta tältä pohjalta täytyy kyllä tehdä joitakin perusteltuja muutoksia
harjoitteluun.
Kisatunnelma oli hieno. Järjestelyt toimivat hyvin, kuuluttajat loivat mahtavasti tunnelmaa.  Tämä oli joko 12. tai 13. täysmatkani. Tein samalla "kerää koko sarja"- Finntriathlonin päätöskisan. Olin jo käpertynyt makuupussiini kastuttuani läpimäräksi, kun kuulin ilotulitusten paukkeen. Nautin pelkästä paukkeesta jaksamatta kampeutua ulos lämpöisestä pussista, ajatellen että nyt juhlitaan suoritettua kisakautta, vaikka menestys jäikin tänä vuonna suunniteltua heikommaksi. Keski-ikäisellä naistriathleetilla on mielestäni oikeus nauttia hienoista tapahtumista, urheilun tuomasta virkeydestä elämään, omasta valmistautumis- ja kilpailemisprosessista, mahtavien kanssakilpailijoiden tapaamisesta ja heihin tutustumisestaan vaikka palkintokorokkeelle ei aina noustaisikaan. Jokainen täysmatkan triathlonin maaliin suorittanut on mielestäni juhlinnan arvoinen.

Terhin menossa mukana ovat
Radiodei (Kuuntele "Urheilijan hartauskirja"-blogiani Radiodeistä joka torstai klo 8:50 ja uusintana 12:50)
C.P.E.-Production
Frantsilan yrttitila
ja Juoksuringin naiset

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Finntriathlonin kisakesästä 4/5 suoritettu

Kauden kotimainen triathlonkesä on ollut tarjontaa täynnä. Kaikenlaisia uusia kinnostavia kilpailuita on putkahdellut paikassa toisensa jälkeen. Itse ilmoittauduin jo viime syksynä Finntriathlonin "kerää koko sarja"-kokonaisuuteen. Siihen kuului tänä vuonna myös mahdollisuus osallistua Levin extreme triathloniin.

Nautin Lapin maisemista ja käytin iloiten mahdollisuuden hyväkseni, vaikka tulosta ei yhteiskisaan laskettukaan. Seikkailuhenkisesti majoituin teltassa Muumarin leirintäalueella, jonka omistaja avasi pelkästään minun käyttööni, 100m uinnin lähtöpaikalta. Sprinttikisa oli tärkeä itseluottamuksen kannalta, koska paria viikkoa aiemmin Joroisten puolimatkan kisa oli osaltani suuri pettymys: katkesin pyörällä ja sinnittelin kävely-hölkkä yhdistelmällä maaliin. Siinä menivät kuitenkin kaikki mahdollisuudet menestyä kokonaiskisassa.

Levillä nautin lyhyestä 400m uinnista. Ei edes haitannut että unohdin fairyn kotiin, noin lyhyessä matkassa lasit eivät juurikaan ehtineet huurustua. Pyörällä ajoin ensismmäistä kertaa uudella hiilikuituvanteella, jonka sain ystävältäni käyttööni. Vedin lyhyen 20 km pyöräilyn lähes täysiä, mitä sitä noin lyhyellä matkalla säästelemään. Pari Suomen oloissa ihan reipasta mäkeä oli saatu mukaan kauniille reitille. Naisista vain Mira Leskinen pyöräili minua puolitoista minuuttia nopeammin. Juoksureitti on varmaan yksi triathlonkisojen kauneimpia Suomessa. Tunturimaisemia, suota, pitkospuita, ihania metsäpolkuja, ja tietenkin se "vihreä suora": Levin mustaan rinteeseen niitetty juoksu-ura.

Olin ajattelamattomuuttani ottanut mukaani vain kisalenkkarini, vaikka reitti olisi ehdottomasti vaatinut kunnon polkujuoksukengät, irtokivet tuntuivat ikävästi jalanpohjissa, mutta eipä tuo menoa haitannut. Vihreän suoran totesin parhaaksi uurastaa nelinkontin karhunkäyntiä; pystyasennossa pohkeisiin tuli kova venytys, ja päkiöiden varassa lenkkarini lipsuivat taaksepäin. Niinpä päätin olla miettimättä tyylipisteitä ja tetsasin mäen jyrkimmät osuudet pylly pystyssä käsillä tukien. T2-vaihdossa olin Miran jälkeen kakkosena, ohitettuani joitakin naisia pyörällä. Kuulin kuitenkin laskeutuessani puisia portaita vaihdosta, että naiseen  3. ja 4. olivat parin minuutin sisällä takanani. Koska juoksu on heikoin lenkkini triathlonissa, päätin vetää sen niin kovaa kuin jaloista lähtee. Aika pian kuitenkin Reetta Piirainen  juoksi heittämällä ohitseni. Suurimman osan matkasta hän oli kuitenkin näköetäisyydellä minusta. Reitillä oli kohtia joissa sai hetken arpoa mihin suunnata. Alamäkipyöräilijöiden ura oli eristetty Levi-nauhoilla juuri juoksu-reittimme päältä. Siinä kohdassa olisin varmaan hämääntynyt kääntymään heidän uralleen, ellen olisi nähnyt Reetan edelläni hyppivän kevyesti nauhojen ylitse. Niinpä päätin itsekin kokeilla miten aitominen triathlonistilta sujuu. Ja onnistuihan tuo.

Sain Leviltä balsamia Joroisten haavoihin kun alitin maalikaaren päivän sprintin kolmantena naisena. Hieman jäi kutkuttelemaan, kuinka mahtavaa olisi ollut vetää pitempi reitti:1,9km uintia, 120km pyöräilyä ja 21 km juoksua kahden tunturin kautta. Ehkä ensivuonna sitten. Nyt viikon päästä oleva Tahkon täysmatka rajoitti ja valitsin lyhemmän sprintin, josta hyvin ehtii viikossa toipua.
Parasta antia taisi olla tutustuminen upeisiin naistriathleetteihin. Istuin Panoramahotellin kattokerroksessa saunassa, ja seurasin kilpailijoiden maaliintuloa sieltä käsin.  Vähitellen sauna täyttyikin kilpakumppaneista, ja en meinannut malttaa lähteä löylyistä, niin hauskaa oli jakaa kisakokemuksia ja kuulla muiden tulevaisuuden suunnitelmia. Parasta tässä lajissa on se yhteishenki joka harrastajien keskellä vallitsee. uudet tulokkaat otetaan innolla mukaan ja vinkkejä jaetaan niin kisoista, varusteista kuin ruokavaliostakin.
Ensi viikolla sitten kuulumisia kauden kotimaisesta päätöskisastani Tahkolla.
P.S. Olen aloittanut yhteistyön Radiodein kanssa, voit kuunnella urheilijan hartauskirja-blogiani Radiodeissä joka torstai klo 8:50

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kisaraportti Etelä-Afrikan Ironmankisasta

Uinnin startti meille ikäsarjatriathlonisteille tapahtui rolling start-periaatteella. Joka 10. s päästettiin 10 uimaria mereen. Mainingeissa oli kiva uida, joskin uintirytmi ja hengittäminen täytyi ajoittaa sopivaan kohtaan aallossa, jotta näki seuraavalle poijulle. Minkäänlaista ruuhkaa ei syntynyt, vaan sain uida omaa rytmiäni. Poijunvälien ollessa pitkiä (12 poijua=3800 m) uimarit hajosivat aika laajalle alueelle aallokossa. Uintikierroksia oli vain yksi. Uintiosuuden loppuvaiheissa uin johonkin, joka tuntui kasvoilla pistelevältä siimalta. Pelästyin ensin vähän "siiman" jäädessä nenäklipsiini kiinni, mutta ilmeisesti kyseessä oli joku "ei niin kovin vaarallisen meduusan" -lonkero ja kirvelykin loppui pian. Olin helpottunut, että en tullut aalloista huonovointiseksi, vaikka tulen helposti merisairaaksi esim. veneessä. Juostuani suihkun läpi hain vaihtopussini ja pyysin aurinkorasvausta vapaaehtoisilta toimitsijoilta, jotka odottivat halukkaita aurinkovoiteen kanssa. Aiemmista palaneista ihoalueista viisastuneena, päätin ajaa pyörällä lyhythihainen paita kisapuvun päällä. Hellekelissä se lisäsi hieman kuumuutta, mutta säästi palovammoilta. 

Pyöräreitti seurasi Etelä-Afrikan upeaa rantaviivaa Port Elizabethistä länteenpäin. Edestakainen pyöräosuus ajettiin kahteen kertaan. Asfaltin pinta oli paikoitellen todella täristävää. Lämpötila vaihteli pyöräilyosuudella niin, että oli pätkiä joilla raikas merestä roiskuva kosteus viilensi, ja suoria hiostavan kuumia asfalttiosuuksia.  Yhdellä tällaisella toisen kierroksen kuumalla suoralla, takarenkaani puhkesi, huolimatta uudesta ulkokumista ja paikkavaahdosta sisällä. Laskeuduin pyörän selästä, suorittamaan vaihtotoimenpiteet. Vaistomaisena reaktiona hiostavassa kuumuudessa, riisuin  aerokypärän ja aloin vaihtamaan rengasta pientareella. Hetkisen kuluttua moottoripyöräilevä tuomari pysähtyi kohdalleni, ja ensitöikseen varoitti sääntörikkomuksesta: pyöräilykypärää ei saa irrottaa päästä hetkeksikään pyöräosuuden aikana, vaikka olinkin pientareella, enkä kuljettanut pyörääni. Laitoin kuuliaisesti kuuman kypärän päähäni jatkaen renkaanvaihtoa. Herrasmiehenä hän tarjoutui auttamaan, ja toivoin että hän olisi nopeampi vaihtotyössä kuin minä. Paljastui kuitenkin, että hän ei ollut varsinainen pyörämekaanikko, ja ihmetteli jopa pumppuni toimintaa. En kehdannut heti tempaista välineitä häneltä ja jatkaa itse paikkausta, vaikka hän ei saanut aerosolipatruunastani mitään irti. Hetken katseltuani, kuitenkin päätin toimia itse, vain todetakseni saman: aerosolini oli "suutari", huolimatta ehjästä sinetistä. Onneksi varaboksissani oli toinen patruuna, jolla saimme ilmaa renkaaseen, mutta aikaa oli vierähtänyt täyttämisen kanssa tuusatessa ihan liikaa. Kuumuus juuri sillä tieosuudella oli todella kova, ja olin juonut kaikki nesteeni jo vilvoittaakseeni itseäni. Pääsin jatkamaan matkaa, mutta pysähdyin vielä seuraavalle pyörän huoltopisteelle lainaamaan uuden aerosolipatruunan varalle. Lanzaroten kisan kolmen rengasrikon takia, olen lähes hysteerinen siitä että minulla on aina 1-2 vararengasta ja täyttöpatruunaa mukanani. Onneksi vain yksi rengasrikko tällä kertaa. Pyöräilyn hyvä rytmi katosi kuitenkin pysähdykseen, olin kuumuudesta uuvuksissa, ja jalat tuntuivat veteliltä jä päässä meinasi huipata. Tajusin tarvitsevani pian lisää suolaa. Energiageelissä (Squeezyn 1/2 l täyttöpullo) ei ole hellekeliin riittävästi suolaa, vaan otan sitä yleensä tabletteina lisää. Nyt tiesin suolatablettieni odottavan vasta pyörä-juoksun vaihtopussissa. Uudessa kisapuvussani ei ollut mitään taskua, mihin tabletit olisi saanut sujautettua uinnin jälkeen, enkä ollut viritellyt pyöräänikään mitään suolajemmaa etukäteen. Toisen kierroksen pyöräilyvauhtini vajosi niinkin alas kuin 25 km/h, mikä oli todella surkea vauhti. Pyörällä voimattomiksi vetelöityvät jalat kun eivät lupaa mitään hyvää hellekelissä sen jälkeen aloittavan maratonin kannalta. Näin jonkun suloisen apinan ylittävän tietä edesstäni, eli myös Afrikan eksoottista eläimistöä on tullut nähtyä.

Juoksun alkuun jalat olivat jo jäykät, mutta mihinkään ei sattunut. Kovin voimakkailta jalat eivät kuitenkaan tuntuneet, ja tunnottomuus sai astumaan kaikista tekniikkatreeneistä huolimatta, aika kantavoittoisesti. Yritin ajatella että en päästä lantiota istuvaan ja hitaaseen juoksuasentoon. Vauhti kuitenkin oli rauhallista alusta saakka. Mitään varsinaista katkeamista ei juostessa tapahtunut, mutta hitailla rasvanpolttosykkeillä ei näissä kisoissa kärkijoukkoon ole asiaa. Tuntui turhauttavalta huomata että ehjänä onnistunut harjoituskausi, ei ole  tuottanut sitä tuloskuntoa, mitä olin tavoitellut.  Maaliinpääsystä en ollut epävarma, mutta hidas aika (loppuaika lähes 13 h) harmitti jo kisan aikana, ja vielä enemmän sen jälkeen, monen muun Suomalaisen juhliesssa omaa onnistumistaan. Olin niin onnellinen kun ehdin kannustamaan Kaisa Lehtosta tämän viimeisellä juoksukierroksella, hänen siirryttyään jo johtoon. Juuri sopivasti juoksin kierrosta toiseen suuntaan maalisuoran kohdalla, kun hän juoksi voittajana maaliin. Mieletön hetki Suomalaiselle triathlonurheilulle, ja sain olla jakamassa sen, vaikka omaa urakkaa olikin vielä yli 30 km jäljellä siinä vaiheessa.

Urheiluun kuitenkin kuuluu hyviä ja huonoja hetkiä. Onnistumisista osaa iloita sitä enemmän, mitä syvemmältä laaksosta menestykseen on noustu. Kauden avauskisana tämä ironman, näytti minulle suuntaa siitä, mitä harjoittelussani on korjattavaa: lisää voimantuottoa jalkoihin ja pitkiä 3-5h h pyörätreenejä , nopeita intervallityyppisiä juoksuvetoja, jotta askeleeseen tulee lisää lennokkuutta. Uinnin osalta hyvän tekniikan hiominen voi nipistää hieman aikaani, mutta sen osalta tilanne on kohtuullisen hyvällä mallilla. Lämpöön sopeutumisessa lienee saunatreeni, voisi auttaa asiaa, mutta kuullostaa kieltämättä jo aika fanaattiselta. Toimihan tällainen alkukevään pitkä kisa eräänlaisena harjoitusleirinä kauden tuleviin koitoksiin.

Kiitokset sponsoreilleni C.P.E.-Productionille, Frantsilan yrttitilalle ja Juoksuringin naisille

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Ironman South-Africa 10.4.2016 -illan pikareportaasi


Uinti sujui alusta saakka miellyttävästi, vaikka mainingit hieman keikuttivatkin. Pitkä, yhden 3,8 km lenkki, on haastava suunnistamisen kannalta. Pysyin mielestäni aika hyvin reitillä, harhautumatta liiaksi sivuun.  Suolavettä ei mennyt liiaksi nieluun, eikä lasejakaan tarvinnut korjata paria kertaa enempää. En näe netistä itse tällähetkellä tarkkoja tuloksiani osuusajoista ja virallisista tuloksista.

Pyörällä, lähdin iloisesti ja muistuttaen itseäni säästelemään paukkuja toiselle kierroksele. Reitti oli todella kaunis, kiinnostava ajaa, eikä liian rankkoja ylämäkiä. Asfaltti täristi aika runsaasti, ja hidastekorotuksia oli haastavissakin paikoissa. Lämpötila nousi pyöräillessä todella korkealle. Olin iloinen että olin ottanut  lyhythihaisen pyöräilypaidan aurinkosuojakseni, enkä palanut, vaikka paita kisapuvun päällä tekikin olon vähän tukalammaksi kuumuuudessa.

Huolimatta hyvistä etukäteisvalmisteluista vararenkaiden uusimisen suhteen, koin silti yhden rengasrikon, toisella kierroksella. Vaihdoin renkaan, mutta täyttöilma-patruuna oli poikkeuksellisesti suutari, vaikka sinetti näytti ehjältä. Renkaavaihtoon tuusaantui, lainailemisineen ja etsiskelyineen ihan liikaa aikaa. Raitapukuinen toimitsija pysähtyi auttamaan, mutta olisin ehkä sittenkin suoriutunut itse säätämisestä nopeammin. Sitten vielä pysähdyksen jälkeen ei menokaan enää kulkenut. Jalat olivat voimattomat ja kulku hidasta. Liekö helle vai huono treenaaminen syynä.

Juoksuosuudelle lähdin jo paljon tavoitteestani jääneenä.  Keli huomioon ottaen, oli laskettava tavoitteita ja varmistettava maaliinpääsy.  Näin ekalla juoksukierroksellani Kaisa Lehtosen viimeisellä kierroksella. Ehdin kannustaa naisetn prosarjan johtoasemaan päässyttä Kaisaa, ja olin juuri sopivasti loppusuoran kohdalla kun Kaisasta leivottiin kisan voittaja. Upeaa. Muitakin suomalaisia onnistumisia tänään nähtiin ainakin Jasmin Sutisen, Juuso Mannisen ja muidenkin osalta.
Tavoiteaikani jäi  yli puolentoista tunnin päähän, Hawaijinpaikkaan ei ole mitään saumaa, enkä ehtinyt edes maaliin ennen pimeää. Lohdutuksesi sain kerrankin pimeässä juokseville (hitaille) jaettavan fluorivalon. Lohduttihan sekin tietysti hieman. Kokemuksena kisa oli vaikuttava, kannustus mieletöntä, maisemat vaikuttavat, Huomenissa ehkä kattavampi raportti

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Lauantain viimeiset loppuvalmistelut

Kiirehdin aamulla katsomaan varsinaisen Ironman-kisan yhteydessä järjestettävää lyhyttä triathlonkisaa. Heidän starttinsa tapahtui hieman ennen kahdeksaa aamulla. Matkana oli joku lyhyt supersprintti, uinti ei ainakaan ollut pikku pulahdusta pitempi. Oli kuitenkin hienoa nähdä eriikäisiä- ja kokoisia kilpailijoita yrittämässä omaa parastaan. Sää oli aamusta saakka poutainen ja kaunis. Meikäläisittäin jopa liiankin kuuma. Huomisellekin luvataan yli 25 asteen lämpöä.


Tänään oli mahdollisuus uida valvotusti uimareitillä, (kahden ensimmäisen poijun alueella). Oli vinkeä tunne uida maininkien seassa, varsinkin se hetki, kun ui aaltoa pitkin alaspäin. Sellaista pääsee niin kovin harvoin koto-Suomessa harjoittelemaan. Testasin kaksisista toimivista uimalaseistani paremmat huomista varten. Viimeksi Tahkon aallokossa mokomat vuosivat koko ajan, mutta nyt niiden kanssa ei ollut ongelmaa. Toivottavasti ei huomenakaan.



Pyörä- ja juoksuvaihtopussit, sain viedä paikoilleen iltapäivällä. Samalla parkkeerasin pyöräni omaan lähtöruutuunsa. Täytyikin katsoa tarkkaan missä oma kulkupeli odottaa, ettei mene 1900 pyörän joukosta aikaa oman haeskeluun. Varustepussejakin roikkuu naulassa pitkä rivi. Täällä vaihtopussit sijaitsivat eri paikoissa, vaikka sama vaihtoalue, toimiikin kummassakin vaihdossa. Kaikenlainen oman pussin ylimääräinen merkkaaminen on hylkäämisen uhalla kiellettyä, ei vilkkuvaloja, ilmapalloja tai ylimääräisiä tarroja, mitä niin usein kisoissa näkee viriteltävän.

Alueelle odotetaan huomena yli 100 000 kannustajaa. Täällä on näyttäviä mainoksia: "Every ironman needs a ironfan", joilla houkutellaan yleisöä maailmanennätysyritykseen kannustajien määrässä. Varmaan melkoinen tunnelma. Juha ajatteli käydä aamulla tutustumassa paikalliseen vineyard-seurakuntaan. Saattaa kuitenkin olla haaste päästä taksilla eteenpäin, kun nuo 100 000 fania suuntaavat kaupunkiin päin, ja osa kaduista on kisan takia suljettuna.

Ostin aamupalatarvikkeet valmiiksi ja herätys on ennen neljää. Haasteena onkin saada syötyä mitään siihen kellonaikaan. Kisa starttaa meidän ikäsarjalaisten osalta 6:45 rullaavalla lähdöllä: 10 s välein 10 uimaria päästetään liikkeelle. Siitä voi sitten laskeskella kauanko menee että kaikki 1900 ovat päässeet liikkeelle. Ensin lähtevät alle 60 min uimarit, sitten 60-90 min, 90-120 min ja lopuksi yli 2 h uimarit. Minun uintiaikani liikkuu yleensä 70-75 min paikkeilla. Etenemistäni voi seurata www.ironman.com sivuilta kohdasta "live coverege" South-African championchip. Athlete trackeriin numeroni 1792 tai female 40-44. Muidenkin suomalaisten tuloksia kyllä kannattaa seurata: Kaisa Lehtonen,  Darby Thomas, Juuso Manninen ja monta muuta. Toivottavasti huomenillalla on blogiiin paljon kerrottavaa vaiherikkaasta ja onnistuneesta kisasta.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Perjantaina kisakuume nousee

Toinen golfpäivä peräkkäin. Nyt bagin roudaaminen sujui jo eilisen jälkeen hyvällä rutiinilla. Putsailin mailat ja tähyilin pallon lentoretaa, jotta osaan paikallistaa pallon, eikä aikaa kuluisi etsiskelyyn. Hyviä lyöntejä ihailin asiaankuuluvasti, ja vähemmän onnistuneiden lyöntien osalta pysyttelin tahdikkaasti hiljaa. Kävely antoi tunteen kuin tekisi jotain, eikä vain jännitä lähestyvää kisaa, rasittamatta silti liikaa jotta hiilihydraattitankkaus täyttäisi energiavarastot. Eilisen ulkonaolon seurauksena niskani on kärähtänyt, joten tänään kuljin visusti tuubihuivi kaulassa, jotta palanut nahkani ehtisi kuntoon sunnuntaiksi. Minulla ei tahdo edes 50+ suojakerroin riittää, vaan poltan aina itseni viimeistään kisapäivänä. Nyt Suomen uusi kisapuku ei ole onneksi selästä avoin, kuten edellinen kisa-puku oli.

Illalla osallistuin pakolliseen kisa-infoon, jossa yritin tähyillä muita suomalaisia, siinä kuitenkaan onnistumatta. Pastapartyissä ruoka oli hyvää, ja paikkakin oli näyttävä ja viihtyisä. Paula Newbie-Fraser oli welcome-partyssa mukana, ja nimesi Suomen  Kaisa Lehtosen yhdeksi mahdollisista yllättäjistä naisten kisassa. Toivon kaikkea menestystä erityisesti Kaisalle ja muillekin kisan suomalaisille.  Tunnelma oli aika huikea kun toista tuhatta urheilijaa kuunteli kisaohjeita ja ilmassa oli selvästi jännittynyt tunnelma. Monta ensikertalaista, joille kaikki on uutta, ja sitten meitä, jotka jo tiedämme että yksikään Ironman-kisa ei ole helppo. 226 kilometriin täytyy suhtautua aina asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Majapaikassani on yhden ironmanurheilijan (numero 1488) kannustajajoukko suunnittelemassa 10 sukulaisen voimin, kuinka sukulaisnuorukaista kannustavat. Iloiset mammat (ja 1 mies), jakoivat reitin osiin, niin että tukijoita olisi tasaisesti ilahduttamassa kilpailijaa matkan varrella. Riehakas seurue lupasi myös tarkkailla  kisanumeroani 1792 ja kannustaa samalla  minuakin. Täytyykin kisan jälkeen katsoa,  kuinka tällä sukulaisten kannustamalla kilpakumppanilla on matka sujunut.

Huomena aamulla aion seurata lyhyttä pikakisaa ja lastenkisaa, käyden välissä ohjatulla uinnin treenillä kisareitillä. Huomena en golfaa, kävele pitkiä matkoja, vaan huilaan, lataudun henkisesti rankkaan kisapäivään. Yritän välttää esiinhiipivää alemmuudentunnetta ja epäilyksiä, katsoesssani kilpakumppaneitani ja heidän varusteitaan, valmistautumistaan tai treenattuja ruskettuneita vartaloitaan.  Triathlonissa ei voi vaikuttaa siihen miten muut menestyvät, on vain tehtävä oma parhaansa, ja toivottava että se riittää hyvään sijoitukseen. Sarjassani on mahdollisesti jaossa sittenkin vain yksi Hawaijin kisapaikka, joten kaiken olisi onnistuttava juuri nappiin, ja minun tehtävä vähintäänkin uusi ennätys, jotta siihen olisi mahdollisuuksia. Kisa ei kuitenkaan ole koskaan ratkennut, ennenkuin se on ratkennut,  joten aion taistella loppuun saakka ja olla luovuttamatta toivoani minkään vastoinkäymisenkään edessä. Niitä kun kisassa saattaa tulla, odottamattomiltakin tahoilta.

Terhin menossa mukana sponsorit:C.P.E.-Production, Frantsilan yrttitila ja Juoksurinki