Lanzarote Ironman 17.5.2014 kisaraportti

Kisa-aamuna olin säätänyt kellon herättämään 4:10 jotta ehdin aamupalalle hyvissä ajoin ennen lähtöalueelle suoriutumista. Pelkään aina myöhästyväni startista ja olin säätänyt tuplaherätyksen nousemisen varmistamiseksi. Heräsin kuitenkin sisäisen kellon herättämänä 4:04. Ihmisen alitajunta on mielenkiintoinen voimavara.

Rasvasin itseni aurinkovoiteella (SK110), ja pukeuduin kisavarusteisiin, heti aamupalan jälkeen. Täytin juomapullot energiageelillä, jota laskin tarvitsevani 750 ml päivän koitoksessa. Teippasin pyöräreitin korkeuskäyrän geelipullooni, jonka aioin pitää mukanani koko päivän ajan. Starttialueella suoritin normaalit valmistautumistoimenpiteet, ja kävin tarkistamassa pyörän ilmanpaineet ja vaihtopussien sisällön.

Photo:Jeziel

 Päätin asettua uintia varten 70 min tavoiteaikaviivalle. 2280 kilpailijan yhteislähtö hieman jännitti. kuinkahan yliuiduksi siinä tulee. Alle 60 kiloisena nais-ihmisenä miehillä on massaetua lähikontaktissa. Uinti lähtikin liikkeelle iloisen pärskeen saattelemana. Ensimmäiset kaksi poijun ohitusta olivat kieltämättä aikamoista pyöritystä. Sain kunnon potkun kaulalleni, ja vedin hieman merivettä keuhkoihini, ja taisin sitä vähän nielläkin. Hetken kuluttua minua iskettiin nyrkillä uimalasin linssiin, niin että lasit täyttyivät kirvelevällä suolavedellä. En onneksi kadottanut lasejani, koska remmi oli kahden uimalakin välissä. Mahdolliseen nenäklipsin katoamiseen olin varautunut uimalla varaklipsi sormuksena sormessani. Kahden poijun jälkeen uinti väljeni, ja sain tehtyä hyvää omaa uintia. Märkäpuvulla puuttumaan jääneet uimakilometrit aiheuttivat sen että toisella kierroksella muistin unohtaneeni laastaroida niskani. Märkäpuvun niska hiertää aina aluksi, ennenkuin niskan iho parkkiintuu kesän mittaan. No pieni hiertymä ei kuitenkaan vauhtia hidastanut, ja kellotin ylpeänä uuden ennätysajan: 1:10:53 (vain muutaman sekunnin parannus tosin Vichyn kisan uintiini).

Photo: Ilmo Suuronen

Photo:Ilmo Suuronen

Vaihtoalue oli aika pitkä, mutta suoriuiduin aika ripeästi siitä. Pyörällä lähdin iloisesti mutta rauhassa liikkeelle.  Muutaman kilometrin ajan kaupunkialueella rauhallinen vauhti olikin kaivonkansien ja muiden sellaisten esteiden takia tarpeen. Sitten lähdettiinkin nousemaan upeissa maisemissa. En muista missään pyöräilleeni niin kaunista reittiä. Laavakenttiä, jyrkkiä rantakallioita, huikeita serpeentiinitieosuuksia ja idyllisiä pikkukyliä. Reitti oli kiinnostava ajaa, mutta äärimmäisen raskas. Olin todellakin iloinen siitä että olin Lanzaroten pyöräliikkeessä vaihdattanut 11/28 takavaihdepakan alleni. Jokainen vaihde tuli tarpeeseen reitin varrella. Tuuli yltyi päivän mittaan vähitellen 13 m/s, ja toi oman kiinnostavan lisänsä haastavaan ajamiseen. Tien pinta oli paikoitellen hyvinkin rosoista ja röpyliästä, ja tien reunassa näkyi useissa paikoissa myös lasinsiruja. Aina ohittaessani rengasrikon kokeneen kilpailijan lausuin mielessäni hiljaa: "Herra armahda". Kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen huomasin ajamiseni muuttuvan haastavammaksi. Olin talven mittaan treenannut runsaasti kolmen tunnin mäkitreenejä spinningpyörällä, mutta en juurikaan siitä pidempiä. Eneriageeli- vesi yhdistelmä tuntui toimivan ja nautin sitä tasaisin väliajoin. Sadan kilometrin jälkeen huomasin keskinopeuteni putoavan varsinkin ylämäissä reippaasti. Jaloistani oli voimareservi lähestymässä loppuaan. 138 kilometrin kohdalla, suhteellisen hyvällä ja tasaisella tieosuudella minulta puhkesi eturengas. Pysähdyin vaihtamaan sitä. Paikalla oli jonkun kilpailijan kannustajana mies, joka tarjosi apuaan ja mm pumppuaan auttaakseen minua. Jouduin kuitenkin kieltäytymään avusta, koska kisan sääntöjen mukaan ainoastaan valtuutetulta kisajärjestäjän pyörämekaanikolta on luvallista saada välineitä tai apua. Niin sitten suoritin tarvittavat korjaustoimenpiteet hänen ja yhden toisenkin uteliaan mieshenkilön seuratessa asiantuntevina onnistumistani. Saatuani renkaan vaihdetuksi ja jopa onnistuttuani täyttämään paineilmakapselilla, olin sangen tyytyväinen itseeni. Pakkasin korjaustarvikkeet boksiin ja nousin pyörän selkään- vain todetakseni vaihtamani renkaan räjähtävän samantien. Ei muuta kuin homma uudelleen alusta. Tässä vaiheessa kiitin itseäni siitä, että olin ostanut toiseen takaosan pullotelineistä uuden vararengaslieriön, ja minulla oli siis nyt tilaa kahteen vararenkaaseen ja kolmeen täyttöpatruunaan. Nyt minulla eikuitenkaan olisi varaa epäonnistua. Kävin renkaan sisäpuolen tarkasti läpi, ettei sinne vain ollut jäänyt mitään hiekan- tai lasinsirua, joka aiheuttaisi puhkeamista uudelleen. Keskityin tekemiseeni ja sain uuden renkaan vaihdettua kaksi minuuttia ensimmäistä nopeammin, joskaan en saanut ensimmäistä täytttöpatruunaa laukeamaan renkaaseen vaan "harakoille". Jouduin käyttämään viimeisen täyttöpatruunani. Aikaa oli kulunut 27 minuuttia pysähdykseen. Hengitykseni oli kuitenkin ehtinyt tasaantua, ja kumma kyllä olin ihan rauhallinen ja määrätietoinen. Näitä sattuu ja tapahtuu, ja se on valitettavasti osa triathlonin lajin luonnetta. Jatkoin matkaa huikeisiin serpentiini- ja ylämäkiosuuksiin. 

Photo: Ilmo Suuronen

Photo: Ilmo Suuronen

Toivoin että pyörä toimisi ja uskaltaisin ajaa alamäet reippaasti. Nautin yllättävän paljon etukäteen hieman pelkäämistäni hurjista laskuista. Olin kyllä Israman-kisassa Israelissa ajanut 65 km/h osuuksia, mutta Suomessa on vaikea saada useiden kilometrien mittaisista alamäkiosuuksista ajokokemusta. Ohittelin miehiä solkenaan alamäissä, ja Cervelo rullasi unelmankevyesti. Myöhemmin totesin sykemittaristani 74,5 km/h huippunopeudekseni. Yhdistettynä puuskittaiseen tuuleen se on mielestäni ihan kohtuullista pyöränkäsittelytaitoa vaativa nopeus. 

Olin varautunut henkisesti erityisesti viimeiseen korkeuskäyrän mukaan 30 km pitkään ylämäkeen. Yllätyksekseni viistosti takaa puhaltava tuuli vaikutti niin, että  huomasin GPS-mittaristani ja pulloni kyljestä, että olin ohittanut jo etukäteen tiukaksi arvioimani viimeisen ylämäen lähes huomaamatta. Loppuosa olisi siis vain enää alamäkivoittoista. Ohittaessani taas yhden rengasrikkoisen jota huoltoauto oli pysähtynyt auttamaan pysähdyin ja kerroin että olin käyttänyt molemmat vararenkaani ja kaikki täyttöpatruunani. Sain heiltä ruinattua vararenkaan, mutta täyttöpatruunoita heillä ei ollut antaa. Kun Puerto del Carmen vaihtoalueineen jo oli näköpiirissä ja ajoin nautittavaa alamäkivoittoista kivimurilla reunustettua ihanaa mutkittelevaa pikkutietä, takarenkaani puhkesi. Olin tilanteessa että minulla oli nyt vararengas, mutta ei täyttöilmaa siihen sisälle. Nostaessani katseeni taaksepäin kohti vuoria joilta olin laskeutunut, mielessäni kävi vaihtoehdot: taluttaa pyörä vaihtoon 10 km, ja sitten jatkaa vielä maratoni juosten mutta onneksi ilman pyörää, tai vaihtaa takarengas ja toivoa että huoltoauto toisi minulle ilmaa. Miettiessäni vaihtoehtojen välillä, vuorilta laskeutui minulle apu sopivasti: huoltoauto korjaajineen. Sain heiltä apua, ja totesin neljässä minuutissa seuraavan treenikohteeni: formulavarikonomainen nopeus renkaan vaihdossa. Pääsin jatkamaan matkaani, eikä pysähdykseen ollut kulunut kuin viisi minuuttia. Kerrankin apu oli paikalla, juuri kun sitä tarvitsin.

Juoksuvaihdossa, pyysin lisäämään omaa aurinkorasvaani, koska tunsin että selkäni oli saanut jo enemmän kuin tarpeeksi aurinkoa. Olin varautunut mahdollisiin palaneisiin hartioihin mielestäni briljantilla idealla: jos juoksun mittaan tuntisin tarvetta suojata hartioita, olin sijoittanut juoksun omahuoltoon toimittamaani juomapulloon ohuet sukkahousumaiset trikoot, joiden vyötäröosaa olin avannut niin että saisin ne puettua hartioilleni boleroksi, sään niin vaatiessa. Kyllä juomapulloja vahtinut vapaaehtoinen hieman ihmetteli juomapulloni sisältöä, kun vedin esille sukkahousut, jotka puinkin harteilleni. Päätin kuitenkin ajatella ennemmin omaa terveyttäni ja selkänahkaani, kuin sitä mitä muut minusta ajattelevat. Sukkahousut olivat kevyet ja kun niitä kasteli juomapisteiden jäävedellä, ne eivät edes tuntuneet kuumilta. En ole vielä löytänyt itsestäni yhtään finisherkuvaa, että näkisin kuinka styleltä lopulta näytinkään. 

Juoksu oli haastavaa alusta asti. Totesin pyöräilyn vieneen jalkalihasteni voimat aika tehokkaasti, ja jäljellä olevan vain lähinnä köpöttelemiseen kykenevät raajat. Jouduin kävelemään osuuksia heti alusta alkaen. Tiesin Hawaijinpaikka-mahdollisuuksieni tuusaantuneen kolmeen rengasrikkoon. Periksi en kuitenkaan antanut ja suoritin maratonin kunnialla loppuun. Aika jäi muutaman minuutin elämäni ensimmäistä vuonna 2005 juoksemaani maratonia nopeammaksi, mutta sillä ei voi paljon ylpeillä. Silloin olin juossut maratonin kahden kuukauden valmistautumisajlla, niin että elämäni pisin treenilenkki ennen kisaa oli ollut 17 km pitkä. Nautin kuitenkin Lanzaroten ironman kisasta reitin haastavuudesta huolimatta. Sijoitukseni sarjassani 13.  oli tietysti pettymys, mutta en todellakaan tehnyt kisassa Hawaijinpaikkaan kelpuuttavaa esitystä.  Seuraava pitkä kisani on syyskuussa Amsterdam-Almeren Challenge kisa, jota kohti katse kääntyy, jahka selkänahan iho on uusiutunut, pari varpaankynttä kasvanut, rakot ja hiertymät ja jopa sormeeni täyttöaerosolista saamani paleltumavamma parantuneet. Rakastan lajiani, juuri sen takia, että mitään saavutuksia ei tule liian helpolla.